Nyt kun on ollut vähän reilun kuukauden töissä, täytyy sanoa, että meinaa tavallinen arki käydä raskaaksi. Tuntuu siltä, ettei kumpikaan vanhempi oikein ehdi hengähtää, koskaan.
Meillä siis mies on ensin päivän töissä ja minä lapsen kanssa kotona. Ehditään juuri syödä yhdessä ja sitten on minun vuoroni lähteä töihin. Tällä viikolla on ollut vähän vähemmän hektistä, kun miehellä on aamuvuoro ja hän tulee ajoissa kotiin. On ehditty muutakin kuin laittaa ruoka ja vaihtaa vahtivuoroa. Silti täytyy kyllä sanoa, että rankkaa tämä on meille molemmille.
Lapsi taas on ottanut yllättävän raskaasti sen, että äiti on iltaisin poissa kotoa. Vaikka hän ei hetkeäkään ole yksin, valittelee taapero yksinäisyyttään. Leikkikavereita on jatkuvasti ja aina on äiti tai isä kotona, mutta silti hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Tämähän saa äidin entistä surullisemmaksi ja syyllisyyden tunnot kasvavat valtaviksi. En tiedä olisiko perinteisempi tapa parempi, jossa lapsi menee päiväksi hoitoon ja illalla molemmat vanhemmat ovat kotona. Vai onko tämä tapa kuitenkin paras lapselle, ja hän reagoisi vielä voimakkaammin päivähoitoon. Ahdistuneena ajattelen eri vaihtoehtoja, ja toivoisin vain, että voisin olla lapseni kanssa kotona iltaisin. Välillä tulee ihan itku, kun muistan, etten taaskaan ole illalla halaamassa lastani ja laulamassa tuutulaulua. Mutta ainakin lapsi saa olla vanhempiensa kanssa, vielä vähän aikaa edes.
Kun aloitin työt, suunnittelin että voisin tämän vuoden olla töissä ja keväällä vasta hakea kouluun. Mutta nyt kun olen reilun kuukauden ollut töissä, muistan liiankin hyvin miksi vihaan siivoojan töitä. Ei minua siivoaminen haittaa, mutta se kiittämättömyys ja riittämättömyyden tunne minkä työssä joutuu kohtaamaan, saa ihmisen kyllä miettimään onko työnteossa mitään järkeä. Siivoojan hommat on aina paikasta riippumatta venytetty äärimmilleen ja lyhyessä ajassa pitäisi ehtiä tekemään ihmeitä. Palkka ei kuitenkaan ole mikään päätä huimaava silloin kun se on TES:n mukainen. Siivoojan työssä kaikki virheet joita inhimilliselle ihmiselle väkisinkin sattuu, huomataan välittömästi mutta pienintäkään kiitosta hyvin tehdystä työstä ei koskaan saa. Usein työ on myös sitä, että työt lisääntyvät hiljalleen huomaamatta, mutta työaika sen sijaan ei koskaan. Vaihtelu sotkun määrässä saattaa päiväkohtaisesti olla valtava, eikä sotkuisimpana päivänä millään ja mitenkään riitä sama työaika, kuin ns. tavallisena päivänä. Silti työaika ei pitene. Ylitöitä on joutunut tekemään paljon ja koska työpäivät eivät ole täysiä, ei myöskään ylitöistä makseta mitään ekstraa. Aina ei siis ihan hirveästi siinä hieman ennen puolta yötä motivoi työnteko. Ja koska työaika on vain osa-aikainen, ei päivään kuulu taukoja. Tosin siitä huolimatta minä käyn tupakan mittaisella. Sen verran nikotiinin orja, että 5h ei mene ilman tupakkaa 😛
Kaikkein eniten kuitenkin työssä ketuttaa se, että vapaapäivät eivät ole koskaan peräkkäin. Yksi vapaapäivä tällöin, toinen sunnuntaina. Olen huomannut, että tässä lapsi jää pahasti tappiolle. Se yksi vapaapäivä menee lepäämiseen ja palautumiseen. Jos olisi se toinen vapaa putkeen, silloin jaksaisi touhuta lapsen kanssa ja tehdä jotain normaalia arkea parempaa. Mutta koska vapaapäivät eivät ole peräkkäin, on lapsen tyydyttävä siihen, että ”elämys” on päästä pihalle. Eihän nuo naperot jatkuvasti mitään ihmeellistä tarvitsekaan, mutta edes välillä olisi kivaa, että voisi lähteä vaikka sienimetsälle, hop Lopiin tai jotain muuta vastaavaa.
Syksyn yhteishaku alkaa 5.9. ja nyt viimeisen kuukauden kannustamana aion todellakin hakea heti uudelleen kouluun. Olen nyt kallistunut jättämään yliopiston hausta kokonaan pois ja panostamaan ammattikorkean hakuun, sosionomiksi. Vaihtoehtoja opintopolusta selattuani olen löytänyt kaksi itseäni miellyttävää vaihtoehtoa. Molemmat ovat monimuotototeutuksia. Toinen on Laurea-AMK:ssa, pääasiassa verkko-opintoina. Toinen taas hieman aiemmasta poiketen Helsingin diakoniaopistossa, jossa painotuksena sosionomin opinnnoissa on diakoniatyö. En ole mikään ”himouskovainen” mutta uskonto on silti aina ollut lähellä sydäntä ja diakonina on jälleen laajemmat mahdollisuudet työllistyä. Lisäksi koen, että diakonina ollaan auttamassa juuri siellä missä on tarve. Usein ihmiset kääntyvät seurakunnan puoleen ongelmissaan, kun kokevat ettei valtiolta/kunnalta oikeen saa vastakaikua hädässä.